Vuodesta 2015 järjestetty Helsinki Coffee Festival on erinomainen tapahtuma kahvin ystävälle, muttei kaikista hyvistä pyrkimyksistä huolimatta ole vieläkään teen ystävän ”pakko käydä” -paikka. Kehitystä on toki tapahtunut, yhteistyötä Teen ystävän ry:n kanssa tiivistetty ja teekilpailu on saanut jopa omat tuomarinsa.
Teetoimijoita on edelleen kourallinen, kiitos heille kaikille rohkeudesta ja innosta: @thehuone, @teepolku, @forsman ja @teetao. Lisäksi on muutama teetä oheistuotteena myyvä kahvipaahtimo. Täytyy mainita myös muutama yrttiteetä tarjoava – jopa kansainvälinen – yritys, muttei yhtään suomalaista. Tänä vuonna oli mukana jopa Ruandan edustaja, mutta heidän esittelypöydässään oli tarjolla pussiteetä! Todettakoon, että erinomaista ruandalaista irtolehtiteetä on kyllä olemassa.
Kahvia, suklaata ja jäätelöä oli sen sijaan tarjolla runsaasti ja monenlaatuista. Kyllä, maistelin useita kahveja ja jäätelöitä festaripäivänä ja pohdin kokemuksiani jo kahvipohmelosta toipuneena. Teetoimijalla ei ole helppo paikka promota teetä kahvilla kyllästetylle makuaistille kahvifestaritunnelmassa. Juuri tästä syystä en itse ole mukana festareilla @teehuonetsaikkani kanssa.
Kuuntelin innolla myös teeaiheisia keskusteluja ja alustusta teestä uutena viininä. Alustuksen – tai pikemminkin palopuheen – piti Théhuonetta edustanut Gatsby. Puhe oli suunnattu ensisijaisesti ravintola-alan ammattilaisille.
Otsikosta huolimatta teestä ei puhuttu vaihtoehtona viinille. Gatsby toi esille Suomen historiaa viininjuojamaana – vielä 1980-1990-luvuilla ei viinistä juurikaan kukaan tiennyt mitään eikä sitä osattu nauttia oikeaoppisesti, saati kuvailla makukokemuksia hienosti. Tilanne muuttui median ja ravintola-alan ponnistusten ansiosta, sillä molemmat ryhtyivät jakamaan tietoa ja ravintolat pyrkivät tarjoamaan ravinnon lisäksi elämyksiä, joita viini kruunaa upeasti. Näin Suomesta on tullut varsin valveutunut viininjuojamaa ja joka toinen tuntee Alkon valikoiman kuin omat taskunsa (?).
Alustaja totesi, että niin myös teenjuojat ovat jo täällä ja että ravintola-alan täytyy olla aallonharjalla luomassa elämyksiä ja jakamalla infoa teestä. Siinä tullaankin Gatsbyn mielestä ammattilaisten ”kuolleeseen kulmaan” tai sokeaan pisteeseen. Arkityyppi-tilanteet teen juojalle ovat 1) hieno ravintola, kaikki ruoat viimeisen päälle mutta teenjuojalle tuodaan teepussi – asiakkaalle jää kirjaimellisesti huono maku suuhun ja 2) kahvilassa on jopa irtoteetä siivilässä haudutettuna, mutta se täytetään ääriään myöten ja lopputulos on surkea. Nämä tilanteet ovat helposti vältettävissä, jos ammattilaiset olisivat oikeasti kiinnostuneita siitä, mitä asiakkailleen tarjoavat, myös teen osalta. Tee ei ole viinin veroinen tuote, koska viini tulee tarjottavaksi valmiina tuotteena ja vaikea saada se pullossa tai lasissa pilalle, kun taas tee on kuivatuote ja vaatii ”kätilöitä” ja ammattitaitoa, jotta lopputulos olisi asiakkaita miellyttävä.
Hyvän teen kaksi peruspilaria – vesi ja teelehdet – kätkevät itseensä sen taian. Ravintolan kiireisessä arjessa misaaminen – ”ken termiä ymmärtää” – on kaiken a ja o. Se tarkoittaa sitä, että asioita pyritään valmistelemaan ennakkoon keittiössä ja salissa niin pitkälle kuin mahdollista, jotta palvelutilanne sujuu jouhevasti. Kun teevesi pysyy valmiiksi esilämmitettynä, teetilaus ei tule yllätyksenä, luottomittalusikalla ja muilla välineillä varmistetaan tasainen lopputulos kiireessäkin. Lisäksi tuoteperheen hallinta on osa ammattitaitoa.
Gatsby riimitteli kiinankielisiä termejä, muttei avannut niiden merkitystä todeten, että niiden sanoma laimenee suomennoksesta. Termejä kutenkin täytyy oppia käyttämään. Me, jotka teemme suomalaista teehistoriaa, olemme avainasemassa, minkälaista teetä juodaan Suomessa 20-30 vuoden päästä ja miten siitä puhutaan. Suomi ei ole viinimaa, mutta siitä on tullut mainio viininjuojamaa, ja niin voi tapahtua teenkin kanssa – ”Suomesta ei tule teemaata, mutta teenjuojamaa voi hyvinkin tulla”.
Gatsbyn palavassa puheenvuorossa oli paljon hyviä näkökulmia, mutta rajuudessaan se yllätti jopa ammattilaisen. Kommenttina haluan nostaa kaksi tärkeää pointtia. Ensiksi tee on ennen kaikkea maukas juoma ja sen kanssa ei tarvitse olla asiantuntija – tärkeää on maistella ja etsiä sellaista makumaailmaa, joka miellyttää. Perussäännöt haudutukselle hyvä tietää, ja ne ovat aika simppeleitä. Ne oppii niin ravintola-alan ammattilainen kuin perusharrastaja. Makukokemusten sanallistamista on hauskaa harjoitella – eikä se koske vain teetä, vaan kaikkea mitä syömme tai juomme. Siihen ei tarvita vivahteikkaan kiinankielisen terminologian hallintaa – ihminen kykenee kuvailemaan makukokemuksia erittäin hyvin, kun pysähtyy ja miettii – ihan suomen kielellä.
Toiseksi tee ei ole ”siellä jossain” tai tiettyyn kulttuuriin sidottu tuote, vaan se on globaali hyödyke, joka ei tunne maan tai kulttuurin rajoja. Tee ei ole pitkiin aikoihin ollut Kiinan ”yksinoikeus”, vaan teetä tuotetaan yli 50 maassa ja juodaan ympäri maailmaa. Jokaisessa maassa ja jopa saman maan eri alueilla on omat tapansa valmistaa ja juoda teetä – kuumana, kylmänä, mustana, vihreänä, sokerin tai maidon kanssa, hienoissa teehuoneissa, kotona tai metsässä. Me rakennamme kulttuuriamme – myös ruoka- ja juomakulttuuria – vuorovaikutuksessa muiden ja muun maailman kanssa. Otamme mallia ja ideoita muilta ja sitten lopputuloksena on oma ainutlaatuinen ”sekoitus”, sellainen mitä voimme kuvailla ”meidän” teeksi ja väittää, että juuri tämä on ”oikea” afrikkalainen, intialainen tai karjalainen teekulttuuri. Se ei ole vain oikeaoppisesti haudutettu tee, vaan aito elämys, joka sisältää merkityksiä ja elettyä elämää.
Inna Tölli, 28.4.2025